Reilu 20 vuotta sitten lähdin kandina eka kerran praktiikkaan. Eväänä repussa Skutin sanat Hämeentien kandihuoneessa: ”Kyllä te pärjäätte! Ymmärtäkää ihmisten hätää ja pitäkää pokka!”

Kesä oli kova: perehdytyksenä sain käteeni avainnipusta irrotetun abloyavaimen ja jäin omalla privaattipuhelimella päivystämään yksin laajaa kainuulaista kuntaa 24/7 seitsemän päivää viikossa kuusi viikkoa putkeen. Lypsykarjoja oli kunnassa 120 ja pieneläimet pukkasivat aamulla ilman ajanvarausta odotushuoneeseen sankoin joukoin puhelimen laulaessa pahimmillaan tauotta riemukkaassa kakofoniassa koiranhaukun kanssa.

Onneksi ihan näin älytöntä, josta vain hullut selviävät, ei enää ole. Mutta olihan kesä toki tulikoe, jonka jälkeen mikään ei enää ole juuri hirvittänyt. Ei se nykypäivänä yhtään helpompaa ole, mutta paineet ovat erilaisia. Päivystysputket ovat edelleen liian pitkiä, vaatimustaso kova ja työ vie vieläkin helposti koko sydämen ja sielun mennessään. Somea ja googlea ei 20 vuotta sitten ollut, eikä maailma ollut näin mieletön kuin sen nykyään on, parhaansa vallitsevissa olosuhteissa yrittänyttä ei maalitettu ja teilattu julkisesti.

Valtuuskunta kokoontui kevätkokoukseensa vihdoin livenä toukokuussa, ja fokus kohdistui nuorten eläinlääkäreiden selviytymiseen monin tavoin herkässä transitiovaiheessa koulun penkiltä työelämään. Asiantuntijoina alustamassa kuulimme Vetcaren Susanna Peiposta, joka on tehnyt tutkimusta nuorten eläinlääkäreiden työssäjaksamisesta, Medisiinariliiton Arttu Lahtiharjua mentoroinnin toteutuksesta nuorille lääkäreille, ja nuorta eläinlääkärikollega Riikka Hakalaa myöskin erinomaisessa ja silmiäavaavassa kommenttipuheenvuorossaan.

Kandikesän häämöttäessä voi Hakalan mukaan pahimmassa tapauksessa käydä niin, että realiteetit lyövät päin kasvoja yksinäisyyden, osaamattomuuden, unettomuuden sekä teorian ja todellisuuden välisen juovan takia. Eläinlääkärilehti teki pari vuotta sitten kyselyn työhön perehdyttämisestä ensimmäisissä työpaikoissa praktiikkaoikeuksien saamisen jälkeen. Puolet vastaajista oli sitä mieltä, että kandikesä oli vähentänyt motivaatiota tehdä eläinlääkärin työtä. Syinä tähän muun muassa työskentely vieraalla paikkakunnalla, runsas päivystäminen huonoine yöunineen sekä riittämättömyyden tunne ja stressi. Kuntapraktiikalla ei nähty tulevaisuutta, se oli lähinnä selviytymistä päivästä toiseen, ja toisaalta palkkaus pieneläinklinikalla ei vastannut työn vaativuutta.

Tutkimustulos korreloi hyvin Peiposen tutkimustulosten kanssa: nuorten eläinlääkäreiden itseilmoittama resilienssi on matala verrattuna yleiseen väestöön, ja he kokevat huomattavassa määrin työuupumusta
(63 %, sic!). Lisäksi nuorten eläinlääkäreiden työtyytyväisyys on vähäinen (16 %). Resilienssi toimii Peiposen mukaan suojaavana tekijänä työuupumukselle sekä suoraan että korkeamman työtyytyväisyyden kautta.

Eläinlääkärin ammatti on stressaava, ja professiomme riski altistua työperäiselle stressille on normaaliväestöön verrattuna korkea.  Meillä on valitettavan vahva taipumus toksiseen perfektionismiin, mikä heikentää kykyä päästä jaloilleen tai palautua stressistä. Resilienssi edistää onnellisuutta ja hyvinvointia, sekä sopeutumista työelämän nopeisiin muutoksiin. Nämä nopeat muutokset ovat erityisen voimakkaasti läsnä eläinlääkärin työssä.
Valtuuskunta etsi keinovalikoimaa eläinlääkärikunnan avuksi myötätuntouupumuksen selättämiseen, epäonnistumisen tai hoitovirheen pelon voittamiseen ja parempaan työmäärän hallitsemiseen. Yhteinen missiomme on terve ja hyvinvoiva kollega, joka haluaa myös pysyä alalla.

”Tulkoon mitä vaan, tai olkoon tulematta, kaikki on hyvin” laulaa Anna Puu. Tällaista luottamusta siipien kantokykyyn toivon kaikille kollegoille. Hyvää kesää!

Hanna Nurmi

Eläinlääkäriliiton

valtuuskunnan

puheenjohtaja