Lähes viisi vuotta sitten olin osana moniammatillista työnohjaajaksi opiskelevien ryhmää ja kuvailin eläinlääkärien työarkea, hieman ehkä karrikoiden, mutta tosielämää mukaillen.

Pyrin kurssilla kuvailussani välttelemään hohdokkuutta, ja tarinassani korostuivat korkea työsidonnaisuus, ammatillinen epävarmuus, jolle työyhteisössä ei aina ehkä ole tilaa, asiakkaiden vaativuus ja odotukset, työn suuri määrä, yksintyöskentely ja suuri vastuu. Ryhmämme jäsen puuskahti, että kuulostaa ihan siltä, ettei eläinlääkäri voi jaksaa työssään! 

Ajauduin puolustelemaan ammattikuntaani ja kertomaan työn merkityksellisyydestä, palkitsevuudesta, monipuolisuudesta ja positiivisesta haastavuudesta, mutta tuntui, etten saanut ryhmääni enää vakuuttuneeksi onnistuneesta ammatinvalinnastani. Koukuttavaa, mutta kuormittavaa, siten määrittelisin lyhyesti työmme. Kun eläinlääkäri itse on lisäksi tunnollinen ja itseltään paljon vaativa, emme pääse helpolla.

Kaikki me tiedämme, kuinka tärkeää olisi annostella itselleen työtä kohtuullisesti ja tukea kaikin tavoin omaa hyvinvointiaan. Toivoisin, että eläinlääkäri ammatillisen osaamisensa kehittämisen rinnalla oppisi kuuntelemaan itseään ja kehittäisi itselleen yhtä mielellään myös vuorovaikutustaitoja ja ammatillisen identiteetin, joka on joustava ja hyväksyy myös epävarmuuden ja epäonnistumisen. Itselleen merkityksellinen työnkuva kantaa jo pitkälle, mutta sen ympärille meistä kaikki tarvitsisivat myös muuta. Työyhteisön, jossa tulee nähdyksi ja kuulluksi. Ainakin yhden vertaisen ihmisen, joka tukee, ymmärtää työn haasteet ja tuntee työn luonteen. Työtä tukevat rakenteet ja riittävät resurssit. Esimiehen ja organisaation, joka antaa palautetta, on oikeudenmukainen, mahdollistaa kehittymisen ja on tarvittaessa läsnä. Jokaisen osatekijän heikkous tai puute kuormittaa, turhauttaa ja uuvuttaa. 

Työssämme on aina tekijöitä, joihin emme voi vaikuttaa tai joita emme voi yksin muuttaa. Voimme nähdä, purkaa ja ilmaista ongelmia, mutta siihen surkastuvat omat mahdollisuutemme. Arvokas taito olisi kääntää silloin ajatus toisaalle: asioihin, joihin voimme vaikuttaa. Voimme aina myös vaikuttaa omaan asenteeseemme ja ajatteluumme ja voimme pohtia, riittävätkö työssämme ne piirteet, jotka palkitsevat ja ovat voimavarojamme. Epäkohtiin takertuminen syö mielekkyyttä kaikelta. 

Lähiaikoina on kiitettävästi ollut esillä eläinlääkärien jaksaminen. Uskoisin, että harva meistä on säästynyt epätoivon, pettymyksen, surun tai poskettoman väsymyksen hetkiltä työssämme. Toivoisin, että yksin selviytymisen pakon sijaan eläinlääkärin tunteille ja epätoivon hetkille olisi tilaa ja aikaa. Ammattikunnastamme on valmistunut myös työnohjaajia, joilla on hyvin tiedossa työmme piirteet ja ongelmat, mikä voisi laskea kynnystä tutustua työnohjaukseen ja sen mahdollisiin hyötyihin. Vertaistuen tarve tulisi ymmärtää ylipäänsä, ja erityisen tärkeää se on työssään ammatillisesti yksin toimiville.  
Toivoisin, että työyhteisöissä tehtäisiin konkreettisia toimia työhyvinvoinnin ja työyhteisön ilmapiirin parantamiseen silloin, kun siihen on tarvetta. Eläinlääkärin työssä jaksamisen tukeminen tulisi olla meidän kaikkien asia. Vakavat, kärjistyneet työtilanteet tulisi pystyä purkamaan nopeasti. 
Jos nyt lähdet takki tyhjänä tähän syksyyn, niin salli itsellesi taukoja, vähennä työpäiviä, tee jotakin muuta tai älä tee mitään. Työnohjaajan roolissa minulle on usein syntynyt käsitys, että ihminen tietää, mitä hän tarvitsee. Kokonainen työyhteisökin tietää, mitä se tarvitsee.

Hyvää syksyä meille kaikille.

Tanja Häkkinen
läänineläinlääkäri, työnohjaaja STOry