Eläinlääkäriliiton uusi valtuuskunta järjestäytyi toimikaudelleen 2023–2025 marraskuisessa Helsingissä. Itse saan olla mukana porukassa jo kuudetta kertaa, ja vielä kolmannen kerran saan kunnian puheenjohtaa liiton ylintä päättävää toimielintä uuteen kauteen, joka varmasti edeltävien kausien kaltaisesti on haasteita täynnä. Covid jyllää edelleen endeemisenä maailmassa, joka tasapainoilee myös eskaloituvan sodanuhan pelossa. Omat murheet näyttäytyvät sopivasti mittakaavassa, kun toisaalla sataa päähän ohjuksia. Huoltovarmuuden korostuminen ja elintarvikkeiden riittävyys ja turvallisuus sekä yhteinen terveys nostavat professiomme maailmanpalossa arvoon arvaamattomaan.

Liiton kärkiteemoja vuonna 2023 ovat edelleen elävän lääkärien työhyvinvointi ja eläinlääkäreiden riittävyys. Eläinlääkäreistä on ollut pulaa niin kauan kuin oma muistini pelittää taaksepäin. Ainoastaan 2010-luvun puolivälissä oli muutaman vuoden kestänyt hyvä jakso, jossa hakijoita riitti enemmän kuin yhden käden sormille myös kaukana isolta kirkolta ja lappilaisittain niin sanotuista maalikylistä. Nykyinen pula tuntuu kuitenkin jotenkin erilaiselta kuin ennen, sillä sitä sävyttää toimintakentän raju muutos ja pitemmälle menevä erikoistuminen, osa-aikaisen työnteon yleistyminen, kaupungistuminen ja ehkä jopa uudenlainen arvomaailma.

Eläinlääkäripula on maailmanlaajuinen. Jututin kansainvälisen eläinlääkäriopiskelijoiden järjestön IVSAn edustajaa Euroopan eläinlääkäreiden keskusjärjestön kokouksessa Maltalla marraskuussa. Hänen mukaansa nuori eläinlääkäri ei enää halua töihin maaseudulle, sillä se koetaan uran kannalta askeleeksi alaspäin. Sic! Maaseudulla ei ole samalla lailla valinnanvaraa työpaikoissa kuin kaupungissa, eikä oikeastaan rahakaan nuorta sukupolvea kiinnosta, sillä kertoman mukaan maalla ei ole mitään, mihin sitä rahaa voisi käyttää.

Kun samaan aikaan eduskunta on päättämässä uudesta eläinlääkintähuoltolaista, joka saattaa yhtiöittämisen ja kilpailuttamisen uhan vuoksi johtaa kunnaneläinlääkäreiden toimenpiteiden ja tulonmuodostuksen rajoittamiseen, korostuu mielikuva yllä mainitusta notkahduksesta uralla. Muutoksessa on tärkeää pitää huolta kunnaneläinlääkärin virkojen houkuttelevuudesta, muuten saamme todistaa järjestelmän joutsenlaulua. On myös muistettava, että tässä kilpailussa julkiselle puolelle on lakisääteisesti sälytetty kannattamaton päivystys. Kun oikeastaan kukaan ei enää nykyspekseillä haluaisi päivystää, miten päivystyksen jatkuminen myös eläinsairaaloiden kantaman ulkopuolella ylipäänsä näillä edellytyksillä turvataan?

Naapurimaassamme Ruotsissa on pohdittu myös, tarvitaanko ympärivuorokautista päivystystä eläimille ylipäänsä. Se, ettei akuutisti sairaalle tai loukkaantuneelle eläimelle olisi tarjolla apua riittävällä aikajänteellä ja järjellisillä kilometreillä sopii melkoisen huonosti visioomme eläinten hyvinvoinnista ja yhdestä yhteisestä terveydestä.

Alan ankara työsidonnaisuus on yhtä vanha kipupiste kuin säännöllisin väliajoin pinnan alta ongen­kohon lailla pompahtava ajatus tiedekunnan sijoittamisesta Kuopioon. Eläinlääkäripulaa ei ratkaista pelkästään kouluttamalla lisää eläinlääkäreitä, alan vetovoiman lisäksi tarvitaan pitovoimaa. Kun nuorista vastavalmistuneista niinkin jäätävä prosentti kuin 57 on viiden vuoden sisään valmistumisesta harkinnut alanvaihtoa enemmän tai vähemmän tosissaan, tarvitaan totisesti opiskelijamääriä syvemmälle luotaavia ratkaisuja. Tämän vuoksi liitto on panostanut erityisesti nuorten eläinlääkäreiden tukemiseen transitiovaiheessa yliopistolta kentälle, ja ensi kesänä pilotoidaan kandien mentorointiprojekti. Myös työaikaratkaisuja liitto hakee aktiivisesti neuvottelupöydistä.
 
Pidetään toisistamme huolta!

Hanna Nurmi

Eläinlääkäriliiton valtuuskunnan puheenjohtaja