Valvontaeläinlääkäreiden ja läänineläinlääkäreiden eläinsuojelu- ja eläintautivalvontaan keskittyvät virat ja siten uusi, tärkeä ammattikunta vanhoine tärkeine tehtävineen täyttää kymmenen vuotta.

Virkatehtäviä hoitaa toki edelleen myös suuri joukko kunnaneläinlääkäreitä. Valvonnan tehostaminen ja yhtenäistäminen ovat edenneet huimasti, ja paljon on vielä saavutettavissa. Työ ei ole vähenemässä, eivätkä tekijät: ilahduttavan usein kuulemme kandivaiheen harjoittelijoilta, että valvonta kiinnostaa, oikeasti. Opetusta on lisätty ja uusilla eläinlääkäreillä näyttää olevan valmistuessaan selkeämpi käsitys valvonnasta kuin omalla vuosikurssillani.

Valvontaeläinlääkärin työ on huippuduuni. Ei kulu päivääkään, etteikö oppisi uutta ─ ainakin kysymyksiä ihmiseläimen ja muiden eläinten suhteesta, siitä miten tähän on tultu ja miten päästään pois, kun on menty harhaan. Uusi eläinten hyvinvointilaki toteutuessaan antanee joitakin vastauksia, mutta paljon jää automatkoille filosofoitavaa meille elävän lääkäreille. Solutason ja asiakirjatason kohdatessa byrokratian ja absurdin tyylilajit leikkaavat välillä väistämättä toisensa.

Eläinten pitoon liittyy valtavasti tieteenvastaisia uskomuksia, taloudellisia intressejä ja hyviin tarkoituksiin tai pitkiin perinteisiin verhottua julmuutta, jotka haastavat niin lain säätäjän kuin sen tulkitsijan. Tuotanto- ja lemmikkieläinten käyttö ihmisen ruokana ja viihteenä kytkeytyy suurempaan kysymykseen siitä, miten koko elonkehä ihmisen valtakaudella voi aina vain huonommin. Villieläinten laji- ja yksilömäärät romahtavat ja jäljelle jäävät etsiytyvät elinympäristöjen tuhoutumisen pakottamina uusille elinpaikoille, usein yhä lähemmäs ihmistä ja kotieläimiä. Miten ammattietiikkamme tulisi suhtautua villisikoihin, valkoposkihanhiin tai vapaana liikkuviin kissoihin?

Virkaeläinlääkäri todistaa usein myös ihmisten hätää, ja välillä kiireellistä apua on hankittava lajiin katsomatta. Toimivalta ja salassapitovelvoite asettavat tiukat rajat ─ mutta toisinaan virkaeläinlääkäri on ainoa ihminen, joka näkee koko vaarallisen, räjähdysherkän tilanteen esimerkiksi yksityisasunnossa. Meillä saattaa olla kapea ja äkillisesti avautuva aikaikkuna, jossa olennaisen kuuleminen, näkeminen ja viestiminen hallinnonalojen rajojen yli on elämän ja kuoleman kysymys.

Vaitiolovelvollisuus ei estä tarpeellisten ilmoitusten tekemistä sosiaalitoimeen. Vaikka virkaeläinlääkäriä ei erikseen ole säädetty ilmoitusvelvolliseksi, on selvää, että moraalinen velvollisuus on vastaava kuin muilla sosiaalilaeissa mainituilla virkamiehillä. Toivottavasti viranomaisten ja muiden relevanttien tahojen ilmoitusvelvollisuus myös eläinsuojeluasioissa saadaan selkeästi uuteen eläinten hyvinvointilakiin.

Työnantajani on opintovapaata myöntämällä mahdollistanut minulle yhteiskuntatieteiden opiskelun kuluvana ja viime vuonna. Oman alan jatko-opinnotkin ovat alussa. Tieto lisää tuskaa, mutta antaa myös perspektiiviä. Voimaa voi saada myös taiteista - tekemällä, kuluttamalla tai sekä että. Harrastukset ylipäätään kannattelevat yllättävin tavoin, tiedollisin ja sosiaalisin sitein.

Näen, että yhteiskunnassa on tilausta paitsi yhä kapeammin erikoistuville huippuasiantuntijoille, myös toisenlaiselle osaamiselle: jaetun inhimillisen ja muunlajisen todellisuuden tarkastelulle, biodiversiteetin, lajien ja yksilöiden tarpeiden tunnistamiselle ja kaikenlajisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemiselle. Tähän tarvitaan sekä tiedettä että taidetta. Kannustan kollegoita käyttämään estoitta molempia myös virkaeläinlääkärinä jaksamisen, uskaltamisen ja myötätuntoisena pysymisen tueksi.

Elli Valtonen
Eläinlääkäriliiton eläinsuojeluvaliokunnan jäsen