Olemme taitavia itsemme pettäjiä. Meillä on taipumus tehdä todellisuudesta itseämme miellyttävä narratiivi. Oman narratiivin vastaisen tutkimustuloksen saaminen on vastenmielistä. Tekee mieli etsiä virheitä tuloksista pikemminkin kuin ennakko-odotuksista. Voidaan vedota outliereihin tai metodin heikkouksiin, valikoida tuloksista omaa hypoteesia tukevat, tehdä non sequitur -johtopäätöksiä tai haudata epämieluiset tulokset.

Tieteellinen metodi on työkalu, jolla voimme murtautua oman mielen vankilasta. Se ei ole täydellinen mutta kuitenkin paras tunnettu tapa minimoida häiriötekijät. Kaikista emme toki pääse eroon, kuten kielen ja maailmankatsomuksen aiheuttamista rajoituksista, kunnianhimosta, ahneudesta ja havaintokykymme vajavaisuuksista.

Maailmassa, missä kaikella on hintansa, tiede on kummajainen. Tutkimustulokset annetaan kaikille ilmaiseksi tieteellisen julkaisun muodossa. Missä muualla harjoitetaan tällaista hyväntekeväisyyttä? Julkaisutoiminta ja sen laadunvalvonta, vertaisarvio, muodostavat tieteen kivijalan. Mikään tutkimus ei ole valmis, ennen kuin se on julkaistu. Sitten työtä kritisoidaan ja toistetaan. Vähitellen tutkimustulos asettuu kuin mosaiikin pala tieteelliseen konsensukseen, missä se pysyy, jollei sitä kumota. Totuudeksi tutkimustulos ei tule. Tiede tuottaa tietoa, ei totuuksia.

Myös vertaisarvio on epäkaupallisuudessaan anakronismi. Näkymättömissä, anonyymisti ja ilman korvausta (Eläinlääkärilehti tekee tässä poikkeuksen) arvioijat seulovat käsikirjoitusten jyviä akanoista. Työtä pidetään akateemiselle ihmiselle lankeavana velvollisuutena. Yksikään kunniallinen tieteellinen artikkeli ei pääse julki ilman, että sen on lukenut ja arvioinut riippumattomien asiantuntijoiden ryhmä. Mietipä tätä, kun seuraavan kerran luet tieteellisen julkaisun.

Tiedebarometrin mukaan suomalaiset arvostavat tiedettä. He eivät tosin aina osaa tulkita sitä. Valheellisilla tieteellisillä väitteillä myydään kosmetiikkaa, korvavaloja, dieettejä ja politikkaa. Jopa yliopistojen tiedottajat voivat sortua räikeään ylipositiivisyyteen, joka voi mennä täydestä lehdistölle. Harva maallikko viitsii tutustua väitteiden alkuperään puhumattakaan siitä, että tuntisi tieteellistä metodiikkaa, kuten aineiston oikeaa valintaa, tilastollista käsittelyä tai sokkoutusta. Eläinlääkäriltä tätä voidaan vaatia.

Kaikkea ei tietenkään voi kriittisesti analysoida. Onneksi on faktantarkastajia, jotka arvioivat muun muassa terveysväitteitä saaden ajoittain niskaansa törkyä niiltä, joiden narratiivi ei kestä faktoja. Tieteeseen perustuvia eläinten hoitoja analysoi esimerkiksi yhdysvaltalainen SkeptVet-ryhmä.

Suomi ja ruotsi ovat tieteen kieliä siinä missä englanti ja latinakin. Eläinlääkärilehti tarjoaa vertais­arvioidun ja ilmaisen julkaisufoorumin suomenkielisille artikkeleille. Tämä on liittomme kädenojennus jäsenille, lukijoille ja kansalliselle eläinlääketieteen tutkimukselle. Englanniksikin voi kirjoittaa, jollei osaa suomea tai ruotsia.

Tieteellisestä julkaisemisesta on hyötyä. Käsikirjoituksen laatiminen teroittaa argumentaatiokykyä ja opettaa kuvaamaan ilmiöitä tarkasti ja ytimekkäästi. Julkaistavaksi hyväksytty artikkeli on meriitti. Vertaisarvioijat joutuvat käsikirjoitusta analysoidessaan tarkistamaan ja päivittämään omia tietojaan. Viime kädessä lukijat saavat omalla kielellään tutustua tieteelliseen tutkimukseen. Eläinlääkärilehden lukijatutkimusten tulokset osoittavat kerta toisensa jälkeen, että tätä arvostetaan.

Jouko Koppinen

Suomen Eläinlääkärilehden tieteellinen toimittaja