Kilpaillessaan yhteiskunnallisesti merkittävistä tehtävistä eläinlääkärikunta on joutunut jatkuvasti arvioimaan omaa osaamistaan. Keskeisenä perusteluna eläinlääkäritutkinnon käyttökelpoisuudelle niin valvonnan johtotehtäviin kuin teollisuuden asiantuntijaksi on ollut sen tuoma kyky ymmärtää eläinten ja ihmisten terveyttä, sairauksien syntymekanismeja ja hoitoa ja erityisesti näiden yhteyttä elintarvikkeiden ja ympäristön turvallisuuteen. Kasvavassa kilpailussa pelkkä loppututkinto ja käden taidot eivät enää riitä, vaan eläinlääkärien kilpailukyvyn edellytys on laaja sekä tieteen että yhteiskunnan uusimpia ilmiöitä jatkuvasti peilaava ajattelutapa. Yksi ammattikuntamme ja koulutusalamme uhkakuva onkin tieteellisen pohjan rapistuminen ja akateemisuuden katoaminen käytännönläheisen tehokkuusajattelun tieltä. Siinä missä vanhemmat kollegat olivat ylpeitä akateemisesta koulutuksestaan ja arvostivat tiedettä, kulttuuria ja sivistystä muillakin kuin eläinlääke- ja eläintieteen aloilla, nykyisistä opiskelijoistamme monikaan ei miellä edes opiskelevansa yliopistossa. Vaarana on, että jos emme itse osaa riittävän kunnianhimoisesti määritellä tieteenalamme päämääriä ja arvostaa sen saavutuksia, yhteiskunnan arvostus eläinlääketiedettä kohtaan laskee ja tieteenalamme devalvoidaan ammatilliseksi peruskoulutuslinjaksi.
Eläinlääketiede tarvitsee kipeästi tieteellisen ajattelun ja tutkimuskulttuurin kehittämistä sen kaikilla osa-alueilla. Perustutkimukselle on annettava sijaa perinteisen soveltavan tutkimuksen tueksi. Tämän saavuttamiseksi tarvitaan nykyistä paljon enemmän eläinlääketieteeseen kohdennettua rahoitusta, jolla voidaan palkata tutkijoita ja ottaa käyttöön uusinta analytiikkaa. Rahoituskausien on oltava riittävän pitkiä, sillä pitkäjänteinen työ vaatii aikaa ja rauhaa jatkuvalta rahanhaku- ja raportointikierteeltä. Raha sinänsä ei vielä takaa huippututkimusta, vaan tarvitaan kriittinen massa innovatiivisia ja rohkeita tekijöitä, joita kunnianhimo ajaa eteenpäin. Suomea jäytävä eläinlääkäripula näkyy ennen kaikkea tutkimuksessa: on vaikea sitouttaa vastavalmistuneita eläinlääkäreitä tutkimustyöhön, jossa palkka on vain murto-osa praktiikkatuloista ja monet ylityötunnit ovat sääntö. Huippututkimusta ei tehdä virkatyönä, se on elämäntapa.
Tuloksekasta työtä eläinlääketieteen tutkimuksen kehittämiseksi on tehty määrätietoisesti jo pitkään. Tästä yhtenä osoituksena Suomen Akatemia nimesi eläinlääketieteellisen tiedekunnan mikrobiologiseen elintarviketurvallisuustutkimukseen keskittyvän tutkimusryhmittymän tutkimuksen kansalliseksi huippuyksiköksi vuosiksi 2008–2013. Kyseessä on maamme historian ensimmäinen yksinomaan eläinlääketieteen tutkijoista koostuva huippuyksikkö. Tärkeänä uutena avauksena voidaan pitää Suomen Eläinlääketieteen säätiön ja Suomen Eläinlääkäriliiton perustamaa, säätiön perustajajäsenen Topi Salmen nimeä kantavaa tiedepalkintoa, joka tänä vuonna jaetaan ensimmäistä kertaa merkittävää tieteellistä työtä tehneelle eläinlääkäritutkijalle. Eläinlääketieteen ja Walter Ehrströmin säätiöiden myöntämät tutkimusapurahat ja lahjoitusprofessuurit ovat niin ikään arvokas sijoitus eläinlääketieteen tutkimuksen tulevaisuuteen. Hyvien tutkijoiden kouluttaminen tulevaisuuden palkinnonsaaja- ja professoriehdokkaiksi edellyttää nykyistä onnistuneempaa rekrytointia tohtorikoulutukseen. Tieteen merkitystä alallamme tulisikin korostaa jo opiskelijoillemme, ei ainoastaan tiedekunnassa vaan myös kentällä. Ei riitä, että käden taidot siirtyvät seuraaville sukupolville vaan toiminnan ja sääntöjen perusteena on oltava tieteelliseen tutkimukseen perustuva tieto.
Eläinlääkäripäivät tarjoavat kaikille eläinlääkäreille loistavan tilaisuuden perehtyä oman alansa uusimpaan tutkimukseen. Haastankin kaikki päiville tulijat mukavan yhdessäolon merkeissä pohtimaan, miten päivillä esiteltyjen tutkimusten tuloksia itse kukin voisi hyödyntää omassa työssään. Onhan runoilija ja lääkäri O.W. Holmeskin jo aikanaan todennut: ”Tiede on mainio huonekalu yläkertaan silloin, kun alakerrassa on tervettä järkeä.”