Kiitän jäsenkuntaa liiton valtuuskunnan saamasta luottamuksesta. Sitä tarvitaan kipeämmin kuin koskaan. Tulevalla valtuuskuntakaudella uudistettava eläinlääkintähuoltolaki on keskeisin asia. Se vaikuttaa ratkaisevasti meidän päivittäiseen työhömme.
Uudistuksen suunta on vielä auki. Meillä on ohjat käsissä niin kauan kuin tiedämme, mihin suuntaan olemme menossa. Jos pyrimme keskenämme vastakkaisiin suuntiin tai kaivaudumme poteroihimme, joku muu kyllä tulee ja taluttaa meidät parhaaksi katsomaansa pilttuuseen.
Tärkeintä on yhteisten koko yhteiskuntaa palvelevien tavoitteiden löytäminen. Siinä meidän luulisi olevan vahvoilla. Näyttäytyväthän lääkärit ja eläinlääkärit muiden ammattikuntien silmissä joskus jopa kiusallisen kollegiaalisina ja yhtenäisinä.
Tavoitteiden sopimiseen tarvitaan meitä kaikkia. Ohessa hahmottelen ajatuksiani yhteisen työmme pohjaksi. Hedelmällisintä lienee katsoa eläinlääkintähuoltoa kotieläintalouden tukielinkeinona. Tässä katsannossa myös lemmikki- ja harrastuseläimet ovat eräänlaisia hyödykkeitä. Eläinlääkintähuollon tulee tukea kaikkien kotieläinten pitoa siten, että eläimet voisivat palvella omistajiaan parhaalla mahdollisella tavalla, eivätkä muuttuisi yleiseksi riesaksi. Tukea tarvitaan sekä hyvinvoinnin edistämiseen että taloudellisten ja tartunnallisten riskien minimointiin. Työssä voidaan onnistua vain, jos eläinlääkintähuollon yhteyksiä elinkeinoon vahvistetaan. Viranomaisten rooli viimeisenä yhteiskunnan edunvalvojana on kuitenkin kiistaton.
Koko yhteiskuntaa koskevien tavoitteiden saavuttamiseen tarvitaan nykyistä enemmän julkista rahoitusta. Lisärahoitusta kannattaa suunnata hyvinvoinnin edistämiseen, ennaltaehkäisevään terveydenhuoltoon ja palveluiden tason nostamiseen. Yhteiskunnan vastuuta on osittain ulotettava nykyistä peruseläinlääkintähuoltoa laajemmalle. Tässä pitäisi ottaa huomioon paikalliset olot.
Seutukuntien pitäisi tarjota myös erikoiseläinlääkintäpalveluja alueellaan runsaasti oleville kotieläintalouden osa-alueille. Tätä varten voitaisiin luoda eri eläinlajien lukumääriin perustuvia rajoja sekä palveluiden laatukriteereitä. Yksityissektori pitäisi ottaa mukaan erikoispalveluiden järjestämiseen. Järjestelmä pitää rakentaa siten, ettei se vääristä kilpailua.
Järjestelmän tulee ottaa huomioon maan osien erot. Sen pitää olla riittävän joustava, koska samat pelisäännöt eivät toimi sekä kasvukeskuksissa että syrjäseudulla. Matkoista aiheutuvia kustannuksia on pyrittävä minimoimaan. Yksittäisen henkilön työtehtävien kirjoa on vähennettävä ainakin tiheään asutuilla alueilla, jotta ammattitaitoa ja tuottavuutta voitaisiin ylläpitää. Etäisyyksien kasvaessa monitoimiosaajien kilpailukyky paranee. Aluillaan oleva seutukuntamalli luo mahdollisuuksia paikallisten olosuhteiden mukaiseen työtehtävien jakamiseen nykyistä paremmin.
Kunnaneläinlääkärikuntaa jo pitkään vaivannutta kaksoisroolia on selkeytettävä. Praktikoillekin on ainakin syrjäisemmillä alueilla silti jätettävä oikeus virkatehtävien suorittamiseen. On tarkoin sovittava, minkä tyyppisiä virkatehtäviä praktisoivalla eläinlääkärillä on oikeus tehdä. Mielestäni praktikolle sopisivat tarkastukset ja niitä koskevat todistukset sekä näytteenottotehtävät. Sen sijaan eläinten omistajille annettavat määräykset määräaikoineen ja muine pakkotoimineen kuuluisivat erillisille virkaeläinlääkäreille. Erillinen virkaeläinlääkärijärjestelmä saaneekin uutta vauhtia CAP-tukeen liittyvistä eläinten hyvinvointitarkastuksista.
Edellä esittämistäni mahdollisista tavoitteista saa käsityksen, kuinka laajasta vyyhdestä on kysymys. Sen sorvaaminen lainsäädännöksi on suuri urakka. Eläinlääkärikunnan tavoitteiden varmistamiseksi jäsenistön laaja tuki on välttämätöntä. Mahdolliset sisäiset ristiriidat pitäisikin sopia jo alkumetreillä, etteivät ne aiheuta hankausta kriittisellä loppusuoralla.