Oman työn hallinta suojaa uupumiselta

Toisen maailman sodan jälkeinen aika ja 1970-luvun öljykriisiä lukuunottamatta vuoteen 1990 jatkunut talouden reipas kasvu mahdollisti Suomessa hyvinvointiyhteiskunnan synnyn, asumisolojen parantumisen, tulojen ja vapaa-ajan jatkuvan lisääntymisen sekä tunteen siitä, että jälkikasvu automaattisesti saavuttaisi vanhempiaan paremman koulutuksellisen ja yhteiskunnallisen aseman. Peruskoulutuksen ja työelämässä saadun jatkokoulutuksen avulla oli mahdollista kehittyä ammatillisesti ja saavuttaa oma osaamisen ja toimimisen reviiri; työn autonomia.

Tuotannon maapalloistumisen ja 1990-luvun laman seurauksena karsittiin työelämästä löysät pois, työn tekemistä tehostettiin ja osa työsuhteista muutettiin pätkätöiksi. Uudet lisääntyvät tehtävät hoidetaan kyseenalaistamatta entisellä työvoimalla tai oikeammin mitä jäljelle on jäänyt "luonnollisen poistuman" jälkeen. Osaamisen vaatimukset kasvavat kaikilla tasoilla. Tulosjohtaminen ja jatkuvasti koventuvat tavoitteet ja valvonta vetävät mattoa oman työn hallinnan alta, työssä pärjääminen henkilökohtaistuu ja epäonnistumiset vieritetään yksilön ongelmiksi. Ei ihme, että työpaikkakiusaaminen ja työssä uupuminen ovat kasvaneet kansantaudeiksi.

Historian professori, psykohistoriaan erikoistunut Juha Siltala on mielestäni hyvin kiteyttänyt yllä mainitut työelämän muutosten vaikutukset yksilön henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin. Oman, perheen ja yhteiskunnan hyvinvoinnin lineaarisen kasvun tunne on vaihtunut/vaihtumassa pysyväksi epävarmuudeksi ja jatkuviksi muutoksiksi.

Miten tämä liittyy eläinlääkäreihin ja voiko asialle tehdä jotain? Liiton ja työterveyslaitoksen vuonna 2000 tekemän "Eläinlääkäreiden terveys ja työolot" tutkimuksen mukaan 73 eläinlääkäreistä ilmoitti olevansa jossain määrin tai selvästi stressaantuneita. Stressin aiheuttajina oli työ (65 %), perheasiat (14 %) ja taloudellinen tilanne (13 %). Yleisimpiä työstä aiheutuvia stressin aiheuttajia olivat kiire, liiallinen työmäärä ja hajanainen työnkuva.

Eri tehtävissä toimivien eläinlääkäreiden työuupumus vaihteli selvästi. Vähiten sitä oli yksityiseläinlääkäreillä (vakaavaa 2,4 %:lla ja lievää 30,5%:lla) sekä kunnaneläinlääkäreillä (vakavaa 1,3%:lla ja lievää 37 %:lla). Valtion palveluksessa eläinlääkärit uupuivat eniten (vakavaa 2,8 %:lla ja lievää 49 %:lla).

Olisiko näillä luvuilla yhteyttä työn autonomiaan? Yrittäjäeläinlääkäri voi kaiken yrittämiseen liittyvän taloudellisen riskin ja työnantajan henkilöstövastuiden lomassa hallita omaa eläinlääkärin ammattityötä. Erityisosaamisen ja ammatillisen kiinnostuksen johdosta asiakkaat valikoituvat osittain yrittäjän suuntautuneisuuden mukaiseksi ja ammatillisen jatko- ja täydennyskoulutuksen hankkiminen lähtee omista tarpeista.

Kunnaneläinlääkärit kykenevät "ammatinharjoittajina" vaikuttamaan työnsä tekemiseen ja tämän vuoksi kunnallinen eläinlääkintähuolto on pääsääntöisesti tekijänsä näköistä ja laatuista. Erityislainsäädännöllä 1990-luvun puolenvälin jälkeen kunnaneläinlääkäreiden kontoille langenneet noin 600 eri säädöksen toteuttaminen on nostanut virkatyön määrää ja aiheuttanut työn hallinnan tunteen vähenemistä, kun osaaminen ja ehtiminen on entistä vaikeampaa. Valtio työnantajana on eniten suosinut pätkätöitä ja jatkuvat organisaatioiden muutokset ovat heikentäneet myös eläinlääkäreiden itsenäisyyttä.

Kunnan ja valtion eläinlääkäreiden työyhteisöt ovat taas muutosten edessä; Kunnissa ympäristöterveydenhuoltoa kasataan nykyistä suurempiin yksiköihin ja valtiolla valmistellaan EVI:n, EELA:n, ja KTTK:n yhdistämistä sekä osan ministeriöiden operatiivisten tehtävien siirtämistä uudelle organisaatiolle. Muutoksilla luodaan ainakin teoriassa hyvät mahdollisuudet ihmisten syvempään erikoistumiseen ja osaamisen hyödyntämiseen tehtävissä.

Yrittäjäeläinlääkäreiden määrä on tasaisesti lisääntynyt viimeisen kahden vuosikymmenen aikana ja syynä ei mielestäni ole pelkästään kuntasektorin virkojen väheneminen vaan eläinlääkärin mahdollisuus toimia ammatillisesti itsensä herrana.

Lääkäriliiton puheenjohtaja Pälve on todennut lääkärin työn olevan luonteeltaan ammatinharjoittajan työtä, jota raskaat ja byrokraattiset organisaatiot rajoittavat. Eläinlääkärit ovat tyytyväisiä itse praktiikkaan ja kokevat sen palkitsevana tutkimuksen mukaan. Eläinlääkärin työn vahvuuksista on syytä pitää kiinni, kun organisaatioita uudistetaan. Myös muissa eläinlääkäreille laajan koulutuspohjan perusteella tarjottavissa tehtävissä on työn sisällölle ja hallittavuudelle annettava suuri merkitys Työn autonomiaan kuuluu luonnollisesti mahdollisuus ainakin kohtuullisesti vaikuttaa työaikaan, palkkaukseen ja ammatillisen tiedon uudistamiseen. Näitä asioita liiton tulee edistää kaikkien eläinlääkäreiden osalta.

Kalevi Juntunen
toiminnanjohtaja