Lausuntokierroksella olleet maakuntalakiluonnokset keskusteluttivat toukokuussa koolla ollutta Eläinlääkäriliiton valtuuskuntaa. Seminaarissa työstettiin ajatuksia yhtiöittämisestä, epäterveestä kilpailusta ja eläinlääkärin nykyisestä ja tulevasta roolista yhteiskunnassa.

Vasemmalta pyrkii ohi yksisarvishoitaja ja emmipet, oikealta agrologi. Kuukkeli ja kasvattaja antavat diagnoosit, samalla kun eläinlääkärin pitäisi toimia lääketukkuna niin pieneläimille kuin tuotantoeläintiloillekin. Kilpailuvirasto sahailee lakisääteisestä kokonaisuudesta irti palasia reilun kilpailun nimissä. Eläinlääkäri Joku Muun pitäisi kuitenkin tehdä edelleen kannattamattomammat hommat epämukaviin vuorokaudenaikoihin ja juhlapyhinä, ollakseen heti perään kilpailuiskussa arjen päivänvalon koittaessa. Ketjut ovat rynnistäneet markkinoille kasvavin markkinaosuuksin, mutta maassamme on vielä paljon perukoita, jotka eivät 24/7 markkinavoimia kiinnosta. Hinnat nousevat, palkat laskevat. Ammattikunnan keskinäisiä välejä hiertävät kuntataksat ja kunnan klinikoiden paikoin voimakas kehittäminen, mikä jättää huonosti markkinarakoa yksityisille. Kilpailu on yksityisilläkin kärjistynyt jossain kertoman mukaan niin, että revimme leipää toistemme suusta. Samalla kun kilpailu elintilasta kiristyy, muuttuu kollegiaalisuus kangastukseksi.

Valtuuskunnan kokouksen alla pompsahti julkisuuteen yllättäen MMM:n tilaama ja Luonnonvarakeskuksen aiemmin talvella tekemä selvitys eläinsuojeluvalvonnan kustannuksista. Selvityksen mukaan valtio säästäisi rahaa peräti helsinkiläisen kerrostalokaksion verran, mikäli puolet eläinsuojeluvalvonnasta siirrettäisiin maakunnissa esimerkiksi agrologeille. Niinpä ministeriö onkin kirjoittanut substanssilakiluonnoksissa eläinlääkärit ulos toimivaltaisten viranomaisten joukosta.

Meillä on Suomenniemellä taipumus peilata aina kuluja unohtaen samalla autuaasti, mikä on hintalappu onnistuneelle lopputulokselle. Tuotamme terveitä, hyvinvoivia eläimiä ja kansanterveyttä eikä yhteiskunnallisten velvoitteiden hyöty ole yksiselitteisesti ulosmitattavissa. Kansanterveyden arvopotentiaali näkyisi vasta sen romahtaessa. Korkea, kauan ja huolella rakennettu pato on vakuutus suurtulvaa vastaan. Turvaverkon tuoma, tällä hetkellä näkymätön hyöty visualisoituu kenties vasta vuosikymmenten kuluttua. Yhteiskuntamme sivistystä kuvaa miten se huolehtii heikommistaan.

WHO on tuoreeltaan antanut Suomelle parhaan luokituksen terveysuhkiin varautumisesta ja tiedon kulusta viranomaisten kesken. Mitä tapahtuu palopostijärjestelmällemme, jos praktisoivan eläinlääkärin napanuora valvontaan katkeaa ja praktiikka yhtiöitetään? Säilyykö yhteiskunnallinen vastuuajattelu yhtiöitettäessä? Kuka maksaa eläinlääkärin ajankäytöstä ja ajan tasalla pitämisestä yhtiölle, jos velvoitteena on edelleen ennaltaehkäisevä kansanterveystyö ja varautuminen epidemian sammutustöihin? Kotimaisen lainsäädännön ja toimintaprotokollan osaaminen ei ole enää eläinlääkärikunnallekaan automaatio ulkomailla valmistuneiden osuuden alati kasvaessa.

Eläinlääkäriliiton valtuuskunnan mukaan hallitsematon pakkoyhtiöittämisprosessi vaarantaisi kokonaisuuden, kansanterveyden, eläinsuojelun ja ammattikunnan työmarkkina-aseman. Toisaalta yhtiöittäminen tarkoittaisi eittämättä myös virkaehtosopimuksetonta ja virkavastuutonta tilaa yhtiöiden työntekijöille. Ei niin paljon pahaa, ettei hyvääkin: työsopimuksella ei voi pakottaa jatkuvaan ylitöiden tekemiseen. Onko pakko päivystää näillä spekseillä jatkossa?

Hanna Nurmi
Suomen Eläinlääkäriliiton
valtuuskunnan puheenjohtaja