Eläinlääkärilehti 8/2021

Kun työ ei tekijäänsä kiitä

Viime aikoina framille noussut Euroopan laajuinen eläinlääkäripula puhututti myös marraskuussa ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen livenä kokoontunutta liiton valtuuskuntaa. Erityisen rankasti tekijöiden puute näkyy maaseutukunnissa, mutta on rantautunut myös klinikoille lähes kaikkialla Suomessa.

Potilaita tulisi paikoin sisään ovista ja ikkunoista, vaan ei ole riittävästi tekijöitä ja bisnekset valuvat eioon myymiseen. Voisi tietenkin ajatella, että olisi syntynyt työntekijän markkinat. Samaan aikaan toisaalla kannattamaton 24/7 akuuttipäivystys kuormittaa yhä kapenevia kuntapraktikoiden hartioita, ja syö päivystäjien työssäjaksamista. Tuotantoeläintilojen määrä on vähentynyt rajusti. Herriotin ajat ovat pääsääntöisesti historiaa ja yksin päivystäminen keskellä yötä keskellä-ei-mitään ei enää kaikkia houkuttele. Parhaassa tapauksessa suoritetaan sankaritekoja kiitollisille asiakkaille, pahimmassa tapauksessa autetaan kärsiviä pyyteettömästi käytännössä omalla kustannuksella someraivon saattelemana.

Työnantajanäkökulmasta ongelmaan on helppo ratkaisu: koulutetaan lisää eläinlääkäreitä. Neuvottelupöydissä joudumme toistuvasti muistuttamaan, että eläinlääkäripula on ennen kaikkea olosuhdekysymys. Massiivinen työsidonnaisuus ja elämän realiteetit iskevät yhä ankarammin nuoremman sukupolven kasvoille, ja liiton tekemän tuoreen kyselyn mukaan näyttääkin huolestuttavan suuri osa kalliisti koulutetuista tuoreista eläinlääkäreistä harkitsevan alta aikayksikön alanvaihtoa. Asiaa ei myöskään auta pääsykoeuudistus, jossa merkittävä osa sisään otetuista ei ensisijaisesti edes halunnut eläinlääkikseen. Veden kantaminen reikäiseen saaviin on valtuuskunnassa käydyn keskustelun mukaan hölmöläisten hommaa.

Miten muutetaan alan vetovoima pitovoimaksi? Tarvitsemme työkaluja työn kuormittavuuden hallintaan. Työelämään siirtymisvaiheen raskautta pitää kaikin keinoin lieventää. On sulaa hulluutta heittää motivoitunut opiskelija syvään päähän räpiköimään ja uskoa, että hän oppii sulavasti uimaan eikä vajoa aallokkoon. Nuori kollega tarvitsee kunnollisen perehdytyksen, mentorointia, työnohjausta, työssä kohdattujen asioiden purkamista ennen kuin syntyy liian isoja mörköjä. Kaikki edellä on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä kentällä on isolla todennäköisyydellä

vastassa syvässä päässä jo väsähtänyt vanhempi kollega, joka ei saa perehdyttämisestä hyvää mieltä kummempaa korvausta ja jonka aamukampa laskee karrikoiden sanottuna jo valmiiksi romuna todellakin ansaittua lomaa.

Lähes 60 % kunnaneläinlääkäreistä on sidoksissa töihinsä 65–80 h viikossa, tai jopa yli sen. Muillekaan eläinlääkäreille eivät työvuoron tunnit riitä töiden tekemiseen. Pelkkä kuormituksen siedätyshoito ei siis riitä, vaan tarvitsemme edelleen valaistumista siihen, että ihminen ei jaksa loputtomiin, ja kaikki toimet työsidonnaisuuden vähentämiseksi lisäävät työhyvinvointia ja alan vetovoimaa. Eläinlääkärin pitäminen työkuntoisena on työnantajalle valtava voimavara, ja toisaalta yhden uupuminen vie voimia koko työyhteisöltä ja saattaa laittaa dominot liikkeelle niin, että koko systeemi lopulta kaatuu, joukkoirtisanoutumisiakin on jo nähty.

Opiskelijamäärän lisäyksessä on omat haasteensa, kuten yliopiston tilojen, potilasmateriaalin ja harjoittelupaikkojen riittävyys, ja ennen kaikkea eläinlääketieteellisen tiedekunnan taloudellisten resurssien kantokyky. Valtuuskunta päätti runsaan ja monipuolisen keskustelun jälkeen kannattaa linjausta opiskelijamäärän maltillisesta lisäämisestä, edellytyksenä, että tiedekunnalle turvataan asianmukainen rahoitus.

Mukavaa joulun odotusta!
Hanna Nurmi
Eläinlääkäriliiton valtuuskunnan puheenjohtaja