Eläinlääkintähuoltolain uudistus saavutti tärkeät etapit, kun eduskunta hyväksyi lain helmikuussa ja tasavallan presidentti vahvisti sen 3. maaliskuuta.

Uudistus ei ole kuitenkaan valmis ennen kuin Euroopan komissio hyväksyy Suomen notifikaation. Siinä perustellaan, miksi julkista tukea tarvitaan kunnan järjestämisvastuulle säädetyille palveluille, jotka ovat luonteeltaan taloudellista toimintaa ja siten lähtökohtaisesti EU:n kilpailu- ja valtiontukisääntöjen piirissä. Notifikaatioprosessin kestoa on mahdotonta tarkasti ennustaa, mutta todennäköistä on, että valmista tulee aikaisintaan syksyllä. Lain voimaantulosta säädetään komission ratkaisun jälkeen asetuksella siten, että kunnille jää kohtuullinen aika valmistautua muutokseen.

Uuden lain valmistelu on aiheuttanut paljon kipuilua. Yleensä julkisen palvelujärjestelmän korjaamiseen motivoi tarve parantaa palvelujen heikkoa saatavuutta tai laatua tai vähentää rakenteellista tehottomuutta. Kunnallisiin eläinlääkäripalveluihin ollaan kuitenkin varsin laajasti tyytyväisiä: tuotantoeläinten kasvattajat pitävät palvelujen saatavuutta pääosin riittävänä. Heidän etujärjestönsä, kuluttaja- ja eläinsuojelujärjestöt, monet viranomaiset sekä poliittiset puolueet laidasta laitaan katsovat, että palvelujen, myös seura- ja harrastuseläinten peruspalvelujen, julkinen rahoitus on välttämätön muun muassa eläinten hyvinvoinnin, kansanterveyden ja koko eläinlääkintähuollon toimivuuden turvaamiseksi.

Kokemus siitä, että muutoksen ajurit eivät tule niinkään järjestelmän sisältä vaan ulkopuolelta, on antanut uudistukselle siilipuolustuksen luonnetta. Vaikka tiedetään, että kilpailuneutraliteettisääntelyllä on merkitystä eläinlääkintäalan yksityisille toiminnanharjoittajille ja että sääntely yhtiöittämisvelvollisuuksineen on voimassa olevaa oikeutta, totutun muuttaminen on vaikeaa. Ymmärretään, että jos muutosta ei tehdä ja eläinlääkintähuolto jätetään tuuliajolle, riskeerataan juuri ne asiat, jotka järjestelmässä ovat puolustamisen arvoisia. Uuteen lakiin liittyviä tuntoja kuvaa ehkä parhaiten Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliiton toteamus siitä, että laki on vaihtoehdoista vähiten huono.

Lain avulla voidaan estää palvelujen siirtyminen yhtiöihin sekä tähän liittyvät hallinnollinen taakka ja hinnannousut. Lisäksi voidaan välttää eläinlääkintähuollon pirstoutuminen siten, että praktikkoeläinlääkärit eivät voisi hoitaa esimerkiksi eläintautivalmiuteen liittyviä virkatehtäviä. Laki myös siirtää kunnaneläinlääkärien palkkausjärjestelmää koskevan päätösvallan kokonaan työmarkkinaosapuolille, joille se kuuluukin. Tämä on melko paljon, kunhan vielä komissiollakin riittää ymmärrystä sille, että eläinlääkintähuolto ei toimi ilman julkista rahaa pitkien etäisyyksien Suomessa, joka on väestöntiheydeltään vain 16 prosenttia EU:n keskiarvosta.

Toisaalta ymmärrettäviä ovat huolet byrokratiasta ja asiakkaiden reaktioista, kun perustason ylittävät palvelut tulee monella alueella muuttaa verovaroin tuetuista markkinahinnoitelluiksi. Pelätään myös, että kunta rajoittaa kohtuuttomasti järjestämisvastuun ulkopuolelle jäävien palvelujen tarjoamista. Huolia kuitenkin hälventää tieto siitä, että osapuolilla on järjestelmän korjaamisessa pitkälti yhteinen tahtotila: turvata riittävät palvelut niitä tarvitseville ja pitää eläinlääkärien työnkuvat monipuolisina, jotta rekrytointi jatkossakin onnistuu ja maaseudulla riittää eläinlääkärityövoimaa.

Parannetaan siis potilaamme vaiva, ja vaalitaan sen muuten hyvää yleiskuntoa. Ja pidetään mielessä vanha sananparsi: ”Hyvä lääke maistuu aina karvaalta.”

Johanna Wallius

Lainsäädäntöneuvos, maa- ja metsätalousministeriö