Olen aikamatkaillut viime viikkoina. On tuntunut, että historian havina on ollut kovin liki.

Mieleni on kiitollinen, jopa harras astuessani työpäivään 1920-luvun punatiilisen Aleksin Kiven katu 52-54:n rakennukseen Eläinlääkäriliiton toimistoon. Kuinka ammatillemme arvokkaan liiton palveluksessa olenkaan saanut aloittaa! Hypätä junaan, joka lähti asemalta reilut 125 vuotta sitten ja joka vahvana jyskyttää eteenpäin. Ajamaan jäsentemme asioita yhdessä upean ja toimeliaan porukan: hallituksen, valtuuskunnan, valiokuntien, toimiston, Fennovetin ja Tili-Ellin osaavan väen kanssa.

Erään tutun 1930-luvun talon vinttirapun seinällä törmään ajan patinoimaan komeaan puiseen lääkekaappiin. Kantta koristavat naudan ja hevosen päiden silhuetit haalistuneen tekstin Ensiapu Eläimille alla. Kaapin vanhimmat lääkepurnukat resepteineen ovat T:ri Toivosen määräämiä vuodelta 1935, tuoreimmassa on T:ri Holcomben ohjeistukset vuodelta 1960. Löydänpä vielä kollegat Junus ja Engelbergkin!

Jykevän kaapin sisäoven täyttää kiinnostava teksti Ohjeita tavallisimmissa taudeissa ja onnettomuustapauksissa, laatijana K. Engelberg. Näyttää olevan käypä hoito-ohje, jolla tohtori on tarkasti ohjeistanut talon väkeä eläinten ensiapuun. Arvatenkin tilanteeseen, ettei eläinlääkäri ehdi paikalle.

Onko meillä jotain yhteistä tuon ajan kollegoiden kanssa, kantavaa johtoajatusta tähän ammattiin aikojen muuttuessa? Keskustelin vastikään kunniakkaan senioriporukan kollegan kanssa. Hän kiteytti näin: ”Eläinlääkäriys – kun tehtäisiin päätökset siltä pohjalta.”
Mitä eläinlääkäriys merkitsee meille tämän päivän eläinten lääkäreille, entä vuosisata sitten? Käsitteen toivoisi sisältävän hienoja, ajattomia arvomääritelmiä sille, mitä ja miten eläinlääkärinä toimimme. Välittämistä, moneenkin suuntaan? Kollegiaalisuutta? Vastuunkantoa, vaikka lunta tulisi tupaan?

Lunta on tullut tupaan viime aikoina, ainakin siltä näyttää seuratessa eläinlääkäreiden yhteisiä somekanavia. Vastuuta kantaessa joutuu tekemään vaikeita päätöksiä. Kaikki ei menekään aina toivotusti, vaikka parhaansa yrittää. Praktiikan alkutaipaleelle lähteville on jo liiaksi ennakkoon pelkoja epäonnistumisista. He pelkäävät julkista leimaamista. Kollegiaalisuuden tuomaa turvaa ei voi liiaksi korostaa, yhtä köyttä on vedettävä tässä eläinlääkäriydessä!

K. Engelberg oli piirieläinlääkäri, joka 1930-luvulla joutui aikansa someraivon kohteeksi Nivalan Konikapinan yhteydessä. Maassamme lopetettiin tuolloin hevosia näivetystautiepäilyn vuoksi. Tarttuvaa tautia yritettiin estää leviämästä, ja se oli koitua myös Ruuttusen Hilppa-tamman kohtaloksi. Ja Engelberg virkaa hoitaessaan sai ryöpyt niskaansa, ja kylillä hänet leimattiin kylmäksi ja liian virkaintoiseksi. Toivon, että hänellä oli vähintäänkin kollegat tukena. Hän julistaa lääkekaappinsa ovessa lempeästi: ”Anna riittävä lepo eläimellesi, kohtele rakkaudella ja oikeudenmukaisesti; hoida sitä tunnollisesti sairauden aikana”. Näinhän mekin aina hoito-ohjeeseen kirjoitamme, vai kuinka?

Hyvää arjen aherrusta itse kullekin, tuon ilolla omaa osaamistani liiton toimintaan. Vielä lämmin kiitos hallitukselle valinnastani ja kaikille saamastani tuesta ja onnitteluista!

Sointu Jalkanen
Suomen Eläinlääkäriliiton toiminnanjohtaja, erikoiseläinlääkäri