Suomeen on povattu työvoimapulaa suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle, mutta eläinlääkäripula on todellisuutta jo nyt. Ongelma otetaan huomioon nykyisessä hallitusohjelmassa, jossa luvataan lisätä eläinlääkärikoulutusta. Tätä kirjoitettaessa ei vielä ole tiedossa, toteuttaako hallitus ohjelmatavoitteensa eläinlääkäreiden osalta jo ensi vuonna. Mikäli tiedekunnalle myönnetään riittävät taloudelliset resurssit, on sillä valmiudet nostaa vuosittainen sisäänotto 70 opiskelijaan. Suomessa eläinlääketiede on säilyttänyt hyvin suosikkiasemansa opiskelemaan hakeutuvien keskuudessa: viime keväänä tiedekuntaan lähetettiin ennätysmäärä hakemuksia, 550 kappaletta. Perusopintojen linjajakoa on tiedekunnassa suunniteltu turvaamaan eläinlääkärien saatavuus eri tehtäväkentille. Koulutusmäärän noston ja linjajaon vaikutukset näkyisivät työmarkkinoilla tietysti vasta pitkän viiveen jälkeen.
Ikäluokkien pienentyessä Suomessa on väistämättä edessä myös korkeakoulujen aloituspaikkamäärien uudelleen arviointi aloittain. Koulutuspaikkojen määrän ja työelämän tarpeiden tasapainottaminen on ilmeisen vaikeaa. 1990-luvun alussa eläinlääketiedekin vedettiin mukaan korvaamaan Kuopion yliopistosta lakkautettavaa hammaslääketieteen koulutusta, kun ennakoitiin hammaslääkäreiden ylikoulutusta. Tällä hetkellä päättäjät pohtivat, missä ja miten lisättäisiin koulutuspaikkoja korjaamaan hammaslääkäripulaa.
Eläinlääkäreiden koulutuksen pullonkaula on myös erikoiseläinlääkärikoulutuksessa. Kotimainen erikoiseläinlääkärikoulutus jouduttiin 1990-luvulla luomaan ilman ohjaajaresurssointia, mikä yhä haittaa ohjelmien toteuttamista. Eurooppalaisia eläinlääketieteen erikoistumistutkintoja voidaan suorittaa nykyisin yli kahdellakymmenellä eri alalla. Tiedekunnassa on kansallisten erikoistumisohjelmien lisäksi suurta kiinnostusta osallistua eurooppalaisten erikoistumiskoulutusohjelmien luomiseen ja kehittämiseen. Näiden suunnitelmien toteuttaminen edellyttää ohjaajaresurssien lisäksi myös erikoistuvan eläinlääkärin virkoja. Työssä olevista lääkäreistä on yli 60 prosenttia suorittanut erikoistumistutkinnon, eläinlääkärikunnasta alle 20 prosenttia. Lääketieteessä erikoislääkärikoulutuksen rahoittaa alan sektoriministeriö sosiaali- ja terveysministeriö yhdessä kuntien kanssa. Eläinlääketieteeseen ei ole löytynyt tällaisia voimavaroja. Tiedekunnalla on tällä hetkellä käytössä viidelle eri erikoistumisalalle yhteensä seitsemän maa- ja metsätalousministeriön rahoittamaa koulutusvirkaa. Eläinten omistajat ja yhteiskunta edellyttävät eläinlääkäreiltä yhä pidemmälle vietyjä palveluita, mikä ei ole mahdollista ilman ammatillista erikoistumiskoulutusta. Ilman riskiä voi veikata, että erikoiseläinlääkäreiden saatavuus ei millään alalla vastaa kysyntää tulevaisuudessa. Jo nyt ollaan pahasti myöhässä erikoistumiskoulutuksen resurssoinnissa. Toivon, että korkeakoulujen aloituspaikkoja uudelleen kohdennettaessa vapautuvia voimavaroja ymmärretään suunnata myös eläinlääkäreiden erikoistumiskoulutukseen.
Kattaakseen valtakunnallista eläinlääkäreiden erikoistumis- ja täydennyskoulutustarvetta tiedekunta haki vuodenvaihteessa opetusministeriöltä rakenteellisen kehittämisen hankerahaa. Hanke ei vielä saanut rahoitusta, mutta sen etsimistä jatketaan. Ehkä joskus tiedekunta voi olla mukana koulutuksessa ja tutkimuksessa Mikkelissä luomukotieläintuotannon, Iisalmessa maidontuotannon, Ypäjällä hevossairauksien, Seinäjoella eläinten hyvinvoinnin ja Oulussa riista- ja porotalouden piirissä.