Riskinhallinnalla tarkoitetaan toimenpiteitä, joilla pyritään ennaltaehkäisemään, vähentämään tai poistamaan riskejä. Riskinhallintaa suoritetaan päivittäin yrityksissä sekä eri viranomaistasoilla. Ympäristöterveydenhuollossa toimivat eläinlääkärit sekä muut tahot tekevät päätöksiä, ohjaavat ja neuvovat toimijoita. Näillä toimenpiteillä pyritään vähentämään tai poistamaan esimerkiksi elintarvikkeissa esiintyviä riskejä. Riskinhallinnan toimivuus on monen asian summa. Yhtenä tärkeänä osana onnistunutta riskinhallintaa on käytettävissä olevan tutkimustiedon hyödyntäminen. Mitä enemmän tieteellisin keinoin tutkittua tietoa alueesta on, sitä paremmat ovat edellytykset suorittaa menestyksekästä riskinhallintaa.
Tutkimustieto tulee hyödyntää jo riskinhallinnan alkuvaiheessa eli säädöstyössä, koska säädökset muodostavat perustan riskinhallinnalle. Tutkimustiedon hyödyntäminen näkyy sekä säädöksissä että erilaisissa ohjeissa ja suosituksissa. Tutkimustieto on vaikuttanut muun muassa lämpötilarajoihin, säilytysaikoihin ja omavalvontaan. Tällaisissa tapauksissa on helppoa perustella kaikille osapuolille, miksi jokin asia pitää tehdä tietyllä tavalla – onhan asiaa tutkittu. Lainsäätäjillä ei kuitenkaan aina ole tutkimustietoa käytettävissään tai vaikka olisikin, ei ole syystä tai toisesta mahdollisuutta laatia säädöksiä sellaisiksi, että niiden tarkoitusperät olisi helposti perusteltavissa. Monet intressitahot vaikuttavat säädöksiin, ja lopullinen tulos on kompromissi, jonka kanssa on elettävä. Tällaisten säädösten toimeenpano ja valvonta ovat haasteellisia, koska toimija saattaa kokea riskinhallintatoimenpiteet perusteettomina. Tämä puolestaan murentaa valvojan uskottavuutta toimijan silmissä. Haasteita riittää sekä tutkijoilla, lainsäätäjillä että valvojilla.
Usein todetaan, että valvonnan tulee perustua riskinarviointiin ja että myös käytännön laitosvalvonnassa pitäisi tehdä riskinarviointia. Riskinarvioinnin tekemiseen kentällä käytännön valvontatyön yhteydessä tulee kuitenkin suhtautua varauksella. Ei valvojalla ole voimavaroja tehdä työlästä ja vaativaa tieteelliset kriteerit täyttävää tai edes puolitieteellistä riskinarviointia, vaan se pitää tehdä aikaisemmassa vaiheessa eli jo lainsäädäntötyön yhteydessä. Lisäksi voidaan todeta, että riskinarvioinnit laitostasolla eri kunnissa eri valvojien tekeminä olisi erittäin vaikea yhdenmukaistaa. Tämä taas lisäisi valvonnan epäyhteneväisyyttä. Käytännön laitosvalvonnassa tulee sen sijaan keskittyä riskinhallintaan eli riskien ennaltaehkäisyyn, vähentämiseen tai poistamiseen. Tämän työn tulee perustua riskinarviointiin perustuvaan lainsäädäntöön ja ohjeisiin. Lisäksi valvojalla tulee olla syvällinen elintarvikehygieeninen osaaminen, jonka avulla hän voi lainsäädännön ja ohjeiden puitteissa muodostaa käsityksen valvonnassa havaittujen epäkohtien laadusta sekä tarvittavien toimenpiteiden laadusta ja kiireellisyydestä.
Riskinhallinta kaipaa jatkuvasti uutta tietoa. Muutokset ja uudistukset toiminnassa luovat mahdollisia uusia riskejä ja tarvetta uudelle luotettavalle tiedolle. Uuden tiedon luominen on lähes poikkeuksetta työlästä, vaativaa ja pitkäjänteistä. Tutkimustyö vaatii sekä tutkijalta että yhteiskunnalta kärsivällisyyttä. Oikotietä onneen ei ole. Uuden tiedon perustana on riippumaton perustutkimus, jonka pohjalle voi rakentaa myös soveltavaa tutkimusta. Eläinlääketiede on suureksi osaksi, mutta ei kokonaan, soveltavaa tutkimusta. Perustutkimuksessa tehdyt havainnot hyödyttävät kyllä jossain vaiheessa myös soveltavan tutkimuksen tekijää ja edelleen käytännön työtä tekeviä eläinlääkäreitä. Käytännön työhön vaikutuksia säteilevän tutkimustiedon tuottaminen onkin varmasti useimman tutkijan tavoite. Mikä on sen mukavampaa kuin uuden relevantin tutkimustiedon esittäminen.
Lopuksi haluan patistaa sekä tutkijoita että riskinhallintaa suorittavia henkilöitä tarttumaan kynään ja kirjoittamaan havainnoistaan ja tutkimustuloksistaan Suomen Eläinlääkärilehteen. On mukava päästä kertomaan lehden sivuilla uusista havainnoista sekä jakaa hyödyllistä tietoa lukijoille.