Taas on aika kokoontua Eläinlääkäripäiville, jotka pidetään 1.–3. marraskuuta
Helsingin Messukeskuksessa. Ohjelmassa on jokaiselle eläinlääkärille jotakin:
luennot edustavat omien alojensa syvyyttä ja laajuutta. Minulle, paatuneelle
hygieenikolle, on vaikeaa pysyä poissa ulkomaisten luennoitsijoiden itselleni vieraista aiheista, esimerkkinä lemmikkien ikääntyminen ja siipikarjan
eradikaatio. Toivon, että käsityötä tekevät kollegani parveilevat sankoin joukoin
kuuntelemaan epidemiologian aakkosia, tutustumaan posterinäyttelyyn sekä ihailemaan Eviran uutta pääjohtajaa. Ohjelman monipuolisuudesta on
kiittäminen koulutusvaliokuntaa ja Fennovetin Jonna Oravaista, jotka ovat uurastaneet ohjelman parissa viime Eläinlääkäripäivistä lähtien. Mikä parasta,
useimmiten hymyssä suin.
Valtion kunta- ja palvelurakenneuudistushanke on kiihdyttänyt keskustelua, jonka elintarvikevalvonnan periaatepäätös ja kansanterveyslain uudistaminen
käynnisti. Ei epäilystäkään, etteikö ympäristöterveydenhuolto keskittyisi suurempiin
yksiköihin viimeistään vuonna 2009 – ja silloin enää kepin avulla. Jos kelle vielä tarjotaan porkkanaa, suosittelen pikaista tarttumista siihen.
Silloin säilyy edes illuusio valinnanvapaudesta. Taitaa olla meitä korkeampien
kädessä, mihin PARAS-hanke kokonaisuudessaan lopulta päättyy; kuntien valta-
ja geopolitiikka on oma lukunsa. Voimme kuitenkin vaikuttaa asemaamme eläinlääkäreinä ja hygieenikkoina näissä tulevissa keskittymissä. Viimevuotinen
provokaationi tieinsinöörin johtamasta ympäristöterveydenhuollosta on valitettavasti
jo toteutumassa eri puolilla Suomea, ja viimeistään nyt on kelkan suunta käännettävä.
Meidän on päättäväisesti tuotava julki, että työskentelemme ensisijaisesti kansanterveyden saralla ja että siinä työssä eläinlääkärin
tärkein kollega on lääkäri.
Perinteisesti alamme ammattiryhmien välillä on tiettyä jäykkyyttä, joka olisi
viisasta jättää menneisyyteen sekä strategisista syistä että hyötyäksemme työstämme
enemmän. Viimeistään kevään epidemiauhan alla huomasimme, miten
lähellä toisiaan ammattikuntiemme huolet ovat. Sama oivallus lienee tullut jo aikaisemmin ruokamyrkytysepidemioiden selvitykseen
osallistuneille. Tilanne on ammattikunnassamme kääntynyt päälaelleen: nykyään praktiikassakin hoitopäätökset
perustuvat tuloksellisuuteen. Kuitenkaan elintarvikevalvonnassa kukaan ei ole vaivautunut kysymään lääkäreiltä, näkyvätkö interventiomme
kansanterveysmittareissa. Toivon eläinlääkäreiltä aktiivisempaa otetta, sillä
meitähän tässä siirretään teknisten alaisuuteen, ei lääkäreitä.
Kaikesta huolimatta: eläinlääkäreiden asema on kadehdittavan keskeinen ympäristöterveyden-
huollossa. Meillä on mitä parhaimmat edellytykset toimia alan suunnannäyttäjinä, kunhan emme taistelussa johtopaikoista tule polttaneeksi
jo nyt heiveröisiä siltoja muihin alan ammattiryhmiin, kuten terveystarkastajiin.
Myös tässä työsuhteessa meillä on opittavaa ja annettavaa. Luonteva lähentymistapa on yhdessä oppiminen. Minusta on tärkeää, että myös
eläinlääkärit osallistuvat uuteen kaksivuotiseen Ympäristöterveydenhuollon
diplomikoulutukseen, jonka järjestää Helsingin yliopiston Palmenia. Toivon myös näkeväni runsaasti kollegoja perinteisillä Ympäristöterveydenhuollon
alueellisilla koulutuspäivillä tänä syksynä Oulussa, Kuopiossa ja Lahdessa.
Lisäksi Fennovetin valmistelema johtajakoulutus tulee todella tarpeeseen.
On aika toimia.