Elämä ja muita riskejä

Punnitsemme jatkuvasti hyötyjä ja riskejä. Hyöty–riskiarvion perusteella laadimme riskinhallintastrategian. Mietimme esimerkiksi, pitäisikö ihmisille kustantaa lääkitys, jos heillä on liikaa haitallista kolesterolia. Kannattaako tupakoijille kustantaa nikotiinipurukumi? Tulisiko juomavesi kloorata? Hoidanko eläintä tulehduskipulääkkeellä, vaikka se altistaa mahasuolikanavan taudeille? Saanko navetan tai elintarvikehuoneiston siistiksi suostuttelemalla vai rangaistuksella uhkaamalla?

Ihmisten riskinarviointikyky on kehno. Ihmiset pelkäävät vaaroja, joihin he eivät voi itse vaikuttaa ja sortuvat tuttuihin riskeihin. Pieniä riskejä, esimerkiksi elintarvikkeiden lisäaineita ja lentomatkustusta, pelätään suhteettomasti. Merkittäviä riskejä, kuten tupakointia ja juopunutta riskikäyttäytymistä, vähätellään. Juhannuksena kuolee toistakymmentä suomalaista, vaikka jokainen tuntee kännisen uhoamisen vaarat. Jos markkinoille tuotaisiin automalli, joka tappaisi vuosittain tusinan ihmisiä, se torjuttaisiin tyrmistyneenä. Riskien arviointia ei helpota, että tiedotusvälineillä on taipumus tyrkyttää kauhukuvia tiedon asemasta. Otsikko tyyliin Lintuinfl uenssa huono tarttumaan ihmiseen ei myy lehteä tai television mainostilaa. Turha tiedottajia tai toimittajia kuitenkaan on syyllistää. Järkeviä tietoja on kaikkien saatavana. On ihmisen omalla vastuulla, jos hän muodostaa kuvan maailmasta lööppien perusteella.

Jokaisen riskiarvion sisällä piilee muita arvioita, jotka tekevät riskinhallinnan monimutkaiseksi. Se, miten vakavana riskiä pidetään ja mitä sen hallitsemiseksi ollaan valmiita investoimaan, riippuu muun muassa seuraavista seikoista. Kuinka todennäköinen ja vakava riski on? Onko terveysriskin vaikutus pysyvä? Voidaanko riskiä pienentää? Kuinka hyvin riski tunnetaan ja kuinka tuttu se on? Otetaanko riski vapaaehtoisesti vai alistuuko ihminen sille tahtomattaan? Mitä hyötyä riskin ottamisesta on? Mitä hyötyä tai vaaraa aiheutuu riskinoton vaihtoehdoista?

Vaikka riskejä voidaan analysoida tieteellisesti, riskinhallinta ja riskiviestintä ovat pohjimmiltaan politiikkaa. Tieteilijöiden tehtävä on luoda tietoa. Päättäjien on tehtävä niiden perusteella säännöt. Virkamiesten tehtävä on soveltaa säännöt käytäntöön.

Yhdenkään ryhmän osa ei ole helppo. Poliitikon niskaan hengittävät toinen toistaan kiihkeämmät lobbaajat. Erityisen vaikeaa poliitikon on tulkita tieteen jargonia järkeviksi laeiksi, jos hän on eristyksissä esimerkiksi Strasbourgissa. Tehdään susi- tai pahimmillaan peräti pyöriäispäätöksiä – säädöksiä, joissa ei oteta huomioon paikallisia oloja ja asiantuntemusta. Jos Aki Kaurismäkeen on uskominen, pian saunojilla on kypäräpakko.

Miten riskilainsäädäntöä hallinnoivan virkamiehen, esimerkiksi virkaeläinlääkärin, pitäisi suhtautua lakeihin, jotka tuntuvat sotivan tervettä järkeä vastaan? Hänellä ei ole valinnan varaa. Hän ei voi rikkoa lakia eikä sallia sitä rikottavan. Vaikka riskinhallinta olisi yletöntä tai liian varovaista, sitä on harjoitettava. Kun törmäämme mielestämme älyttömään hyöty–riskiarvioon, meillä on kiusaus syyttää sen laatineita tiedemiehiä, virkamiehiä tai lainsäätäjiä. On kuitenkin muistettava, että arvion perustana on usein kovaa tietoa vain nimeksi, ja sen muuntamista riskinhallinnoksi sotkee lukuisten tekijöiden summa. Mukana voi olla poliittisia, taloudellisia ja ideologisia intressejä, uhkapeliä ja aimo annos pelkoa. Oma rajoitettu riskinarviomme on yhtä altis häiriöille kuin muidenkin.

Jouko Koppinen
Lääkelaitoksen eläinlääkäri ja Eläinlääkärilehden
tieteellinen toimittaja